Voxin matkassa

Vuoren huipulta maan alle ja takaisin

Tämän päivän ohjelmassa oli korkeusaseman vaihtoa vuorelta maan syvyyksiin, mutta huippukokemuksia saatiin jokaisella tasolla. Sukellus Itävallan historiaan ja kulttuuriin on ollut perusteellista ja avartavaa. Kaiken kruunaa isäntiemme vieraanvaraisuus ja sydämellisyys, joka nostaa hymyn pintaan kerran toisensa jälkeen.

Päivä alkoi reippaalla kävelyllä Grazin kaupunkia vartioivalle entiselle linnoitusvuorelle, jonka nimi Schlossberg eli ”Lukkovuori” kertoo, että tämä oli aikoinaan kaupungin viimeinen lukko. Vuori kohoaa yli sadan metrin korkeuteen ja sen päältä näkee kerralla keskiaikaisen kaupunkikeskustan punaisine tiilikattoineen. Osa majavan hännän muotoisista punatiilistä on komistanut kaupungin kattoja jo 1100-luvulta alkaen. Matkalla huipulle napattiin ryhmäkuvia kellotornin juurella.

Schlossbergin huipulla oleva linnoitus tuhottiin taisteluissa ranskalaisia vastaan, mutta ei vastustajan toimesta. Linnoitusta ei nimittäin koskaan saatu vallattua. Tämä otti mahtavan Napoleonin ylpeyden päälle, joten linnoitus määrättiin purettavaksi rauhansopimuksen ehtona. Ja yhtenä sattuman oikkuna tämän johdosta vuorelle syntyi akustiikaltaan loistava ulkoilmakonserttipaikka. Vanhan vankilan raunioiden kehystämällä lavalla Vox kävi testaamassa akustiikkaa Katselin taivaan tähtiä -laulun sävelin.

Oppera-aitioina toimivat vanhojen vankisellien jäänteet.

Alas Schlossbergistä laskeuduttiin köysiratavaunulla. Kävely jatkui kaupunkia halkovalla Mur-joella kelluvan ”saaren” yli keisari Ferdinand II:n hautamausoleumiin. Akustiikka houkutti jälleen laulamaan, ja tähän paikkaan sopi paremmin kuin hyvin itävaltalaisen renessanssisäveltäjän Jacobus Handlin Dicunt infantes. Kävelykierroksen päätteeksi reippailimme vielä kellotorniin ihailemaan maisemia.

Voxilaiset mausoleumin edustalla

Kun maan pinnalle oli laskeuduttu, oli aika siirtyä maan uumeniin. Bussi vei meidät vähän matkan päähän Grazista Semriachiin, jossa sijaitsee yksi maailman suurimmista tippukiviluolastoista, Lurgrotte. Voxilaisten vauhti ei hyytynyt, vaikka luolan yhdeksän asteen lämpötila ja yli 90 prosentin kosteus omat haasteensa asettivatkin. Tämän luolaston ehdoton valtti oli ahtaiden käytävien päässä sijaitseva valtava maanalainen kammio, ”Unterirdische Dom”, jonka mitat (yli 100 metriä pituutta ja leveyttä ja 40 metriä korkeutta) hahmottuivat vasta kun koko alueen pääsi kiertämään. Tätä tilaa käytetään myös konserttipaikkana, mihin on vaikuttimena tietenkin huikea akustiikka. Voxilaiset innostuivat kokeilemaan eteläafrikkalaista äänimaisemaa jatkettuna Shosholozalla, eikä haitannut, vaikka ukkosefektin tekeminen ei kivilattialla aivan odotetulla tavalla mennyt.

Menossa Lurgrotten uumeniin

Maanalaista konserttisalia koristivat mielikuvituksellisen muotoiset tippukivipylväät 

Kulttuurihistorian ja luonnon ihmeiden jälkeen oli vielä yhteisöllisen huippuelämyksen vuoro. Isäntämme laittoivat pöydät notkumaan tarjoiluista kuorojen lyhyesti harjoitellessa yhteisohjelmiaan, minkä jälkeen hulppeista tarjoiluista nautittiin HIB-Liebenaun koulun pihapuistikossa. Ympäristö oli otollinen ponileikkiin USA:n malliin, joten riehakas ”Run, run, run, my baby” veti hetkessä voxilaiset ja itävaltalaiset samaan rinkiin. Sitten siirryttiin lavalle paikallisten kansantanssien pariin. HIB.art.chorin johtaja Maria Fürntratt hallitsi myöskin tanssin ohjauksen niin, että koko joukkio oppi askeleet ja läpsyt jotakuinkin kohdalleen.

Ilta on mennyt päivän kokemuksia ja ahaa-elämyksiä sulatellessa. Jotenkin alkaa pikkuhiljaa myös muistua mieleen joskus lukiossa opittu saksan kieli. Mutta oli kieli sitten mikä tahansa, vieraanvaraisuus ja ystävällisyys rakentavat siltoja ja verkostoja, jotka kantavat. Innolla siis uutta päivää kohti!