Jäähyväiset ja reissukuplasta irtautuminen

Tätä kirjoittaessani Voxi on turvallisesti kotimaan kamaralla ja bussissa matkalla kohti Jyväskylää. Aamu on käynnistynyt useimmilla viiden-kuuden välillä ja kokoontuminen Tesorieran ”Puistokoululla” oli puoli seitsemän. Tesorieran puiston vieressä laulettiin viimeinen Somewhere over the Rainbow isännille, kyynelet silmissä puolin ja toisin, ja pakattiin kuoro matkaan. Osa kuorolaisista haettiin toisesta kokoontumispisteestä, joka oli kuitenkin sen verran ruuhkaisessa paikassa, että lähtölaulua ei voitu sinne saattaville isännille toteuttaa. Halauksia, poskisuukkoja ja pikaisen jälleennäkemisen toivotuksia kuitenkin jaeltiin, ja taas tarvittiin nenäliinoja.

Jäähyväiset Torinon isäntäperheille

Bussimatka Torinosta Milanoon vilahti ohi kuin hujauksessa. Auringon tultua viimein esiin saattoi bussin ikkunasta tähystää lumihuippuisia Alppeja, jotka niin monena päivänä olivat peittyneet pilviin. Milanon lentokentän muodollisuudet sujuivat jo rutiinilla, matkaryhmät toimivat jokseenkin tehokkaasti ja lopulta olimme portilla, josta pääsisi Helsingin-koneeseen. Olotila oli vähintäänkin irti todellisuudesta edellisen illan konserttielämyksen, pakkausurakan ja parin tunnin yöunien jälkeen. 

Lentomatkalla oli ruhtinaallisesti aikaa kirjoittaa blogia. Niinpä sen aikana syntyi konserttidokumentaatio, jota kirjoittaessa luin yhä uudelleen konserttiohjelmaa läpi ja liikutuin kerran toisensa jälkeen. Koko Vox-ilmiön olemassaolo on suuri ihme. Kuoro on loistavassa vedossa ja laulajat pystyvät huippusuorituksiin. Sen takana on kuitenkin jotain vielä tärkeämpää, kaiken ydin: ystävyys, välittäminen, läsnäolo ja liittyminen itseä suurempaan. Kaikki muu tulee sen jälkeen ja laulu voi kuulostaa juuri niin taivaalliselta ja herkältä kuin se kuulostaa.

Matkalaiset perillä Helsinki-Vantaalla

Paluu kotoiseen ja aurinkoiseen Suomeen tuntui tutulta ja turvalliselta. Voxilaisten vaellus matkatavarahihnoille ja ulos Pohjolan Matkan bussiin meni kuin unessa. Mieli askarteli vielä sen parissa, missä oli oltu ja mitä koettu. Ajatukset olivat jossain kaukana, mutta rutiinilla tietenkin hoidettiin taas matkalaukut bussiin ja otettiin suunta kohti Mäntsälää, jossa pidettiin ruokatauko.

Taukopaikalla, keskellä Suomen kevättä!

* * *

Reissun viimeinen etappi on käsillä ja Voxin matkassa -blogi hiljenee tämän myötä. 

Kiitos Voxi, kiitos huoltajatiimi, kiitos Salla ja kiitos Sanna sataprosenttisesta työstänne tämän kuoron eteen! On ollut etuoikeus olla osa Vox-ihmettä. 

Arrivederci!

Veli-Matti Salminen

Kaksi konserttia, kaksi valtaisaa tunne-elämystä

 (jatkoa viime numerosta- varoitus: pitkä postaus!)

Konserttikoostetta luvattiin, sellainen tulee nyt. Päivä on tosin vaihtunut jo sunnuntaihin ja kuoro on pakattu bussiin matkalle kohti Milanon Malpensan lentokenttää, joten takana on itse asiassa kaksi konserttia. Blogistin viestintäsuunnitelma, johon kuului perjantain konsertin reportaasi ja postaus jo ennen lauantai-iltaa, ei siis ihan pitänyt, mutta se on nyt toissijaista. Takana on kaksi konserttia ja kaksi valtaisaa tunne-elämystä, joihin yritän sukeltaa seuraavassa.

Keskittyminen ennen Duomo di Chierin konserttia

Perjantain 22.4. konsertti Duomo di Chierissä

Duomo di Chierin lähes täysi kirkkosali sai ensin kuulla Piccoli Cantori di Torinon kuoronjohtajan Carlo Pavesen sydämelliset tervetulosanat yleisölle ja suomalaisvieraille. Konsertin aloitti torinolaisten oma osuus, joka aluksi painottui spirituaaleihin. Pienet ja isommat kuorolaiset tekivät herkkiä soolo-osuuksia muun muassa kappaleessa Sometimes I feel like a Motherless Child. Kylmiä väreitä nostatti upea latvialainen teos Är vilcinu Riga braucu, jossa sudet ulvoivat eläimellisen rummutuksen tahdissa. Mieleen jäi myös body-perkussioilla höystetty Bring me Little Water, Sylvie, jota torinolaiset olivat opettaneet voxilaisille jo tuloiltana Parco della Tesorieran (eli ”Puistokoulun”) pihalla.

Piccoli Cantori di Torino ja Bring me Little Water, Sylvie

Kuorojen yhteisnumerossa molempien kuorojen puolikkaat nousivat seuraavaksi lavalle Sannan johdolla. Voxin puolikasta edusti Hauet-ryhmä, jonka tehtävä oli johdattaa yleisö perinteisen hääseremonian saloihin. Laulut vaativat melko perusteellisen selostuksen, jotta yleisö ymmärtäisi mistä on kyse, ja Sanna avasi tätä mysteeriä Carlon tulkatessa italiaksi. 

Nuorten naisten kopea ja korskea Vot i kaalina dai särki jäätä, minkä jälkeen lavalle astui nuori hääpari sekä virallinen itkijä ja kaikkien murheiden kantaja, jota tehtävää tänä iltana hoiti voxilaisista Marikki. Rummun lyönnit tahdittivat itkua kuin sydämenlyönnit ja yleisö kuunteli hiirenhiljaa. Kun itkijä oli saateltu pois, alkoi hääparin lahjominen Oi dain tahdissa. Ja lopuksi kylän akoilla oli paha ajatus Käppeen vyöryessä kohti yleisöä.

PCT ja Voxin "Hauet" aloittamassa hääseremoniaa

Parin sadan vuoden takaa siirryttiin suoraan tämän päivän polttavimpaan aiheeseen. Illan konsertin tuotto kerättiin alueelle saapuneiden ukrainalaisten pakolaisten tueksi, ja myös lavalla nähtiin ukrainalaisia. Ensin kuorojen yhteisnumerona kuultiin tuttu italialainen sävelmä Santa Lucia upealla mandoliinisäestyksellä, josta vastasi ukrainalainen naisartisti. Kyynelkanavat aukesivat viimeistään ukrainalaisten lasten noustessa lavalle yhdessä voxilaisten ja torinolaisten kanssa esittämään laulun Nam potrybne mirne nebo. Sinikeltaisia sydämiä kantavat lapset olivat tulleet sieltä, mistä kaikki inhimillisyys on pommitettu rikki, ja nyt he olivat täällä meidän kanssamme.

Kuorot yhdessä ukrainalaislasten kanssa

Vox Aurean oma osuus alkoi keskiaikaisella Llibre Vermell de Montserrat -kokoelman teoksella Mariam matrem, joka oli nostattanut kylmiä väreitä jo Sacra di San Michelen sumumaisemissa. Nytkin solistiryhmien ja koko kuoron vuorottelu hyväili kirkkokansaa pyhällä tunnelmallaan. Siitä siirryttiin kantaesitykseen Aili Järvelän sarjasta Viisi vuodenaikaa, joka lähtee utuisesta tunnelmasta Syksyn jälkeen -mietiskelyllä, jatkuu talvisella Pakkanen puhurin poika -maisemalla ja siirtyy sitten body-perkussioilla koristeltuun kalevala-runomittaiseen Kevät keikkuen tulevi -lauluun. 

Kuten kaikki Suomen kevään kokeneet tietävät, kevään ja kesän välissä on aina takatalvi, joka vaatii sietokykyä ja huumoria. Sitä löytyi voxilaisiltakin, jotka Takatalven ihmemaa -ilotteluun kaivoivat esiin rekvisiitan: hyttyshattuja, Suomen lippuja, aurinkolaseja ja Suomi-huiveja. Sillä saatiin takatalvi taittumaan ja päästiin juhlimaan kesän tuloa raikkaalla ja valoisalla laululla Jolla.

Suomi-maisemiin päästyään Vox tarjosi yleisölle Revontulet. Tälle Italian-reissulle oli jopa teetetty uudet Vox-hupparit, joiden selkämyksessä komeilee Revontulet-nuotin pari ensimmäistä riviä. Klassikon asemaan noussut Pekka Kostiaisen sävellys Ilmari Kiannon tekstiin on pitkä ja vaativa, mutta jälleen kerran sitä esittäessään Vox Aurea näytti, mistä se on tehty. Laulajat leimusivat ja loimusivat, sukelsivat pilvihin ja lopulta hävisivät yöhön. Ei ollut ihme, että konsertin jälkeen Voxin levymyyntipöydän kysytyin tuote taisi olla ”se, jossa on Revontulet” eli jo muutaman vuosikymmenen takainen LoRuLaiLee-albumi.

"Ne repeevät kuin jää..."

Kuoro vei yleisön vielä uusiin äänimaisemiin Etelä-Afrikkaan, tuottaen sateen ropinaa, eläinten ääniä, ukkosmyrskyn ja hiipuvan sateen. Siitä käynnistyi energinen ja räjähtävä Shosholoza - kappale, joka aina saa myrskyisät suosionosoitukset. Niin nytkin. Vielä oli aika hiljentyä entisen voxilaisen Veera Lummin säveltämän Taivaalla on tilaa -teoksen herkkiin säveliin, joita laulaessaan kuorolaiset levittäytyivät lopussa kirkon käytäville ihmisten ympärille. Taivaalla oli tilaa.

Konsertti päättyi torinolaisten kanssa Carlo Pavesen johdolla esitettyihin italiankielisiin yhteisnumeroihin, joissa Vox-puolikkaana esiintyi tänä iltana ryhmä ”Josiakset”. Pehmeästi komppaava piano säesti Bella Ciao delle Mondine -kappaletta, josta siirryttiin illan viimeiseen numeroon, Carlon omaan sovitukseen iki-ihanasta laulusta Nel blu dipinto di blu, tuttavallisemmin Volare. 

Lopun yhteisnumerona italialaiset laulut

Konsertti päättyi puoli yhdentoista jälkeen illalla. Suomen päähän kuorolaisten vanhemmille oli striimattu konsertti Zoomin kautta, joten linjoilla olleet yli 50 kuuntelijaa pääsivät siis yöpuulle lähempänä puoltayötä Suomen aikaa. Jo aloitus oli ollut varsin myöhäinen puoli yhdeksän, eli pitkä päivä ja ilta oli takana. Pukuhuoneeseen asteli väsyneitä mutta onnellisia kuorolaisia, joita isäntäperheet lähtivät viemään Chierin pimenneessä illassa kohti ansaittuja yöunia. Seuraavana aamuna saisi nukkua pitkään, koska tiedossa olisi vapaa lauantaipäivä perheiden kanssa ennen illan konserttia.

Loppukiitokset Duomo di Chierin yleisölle

Lauantain 23.4. konsertti Conservatorio Giuseppe Verdissä

Lauantaipäivänä voxilaiset kokoontuivat ensimmäisen kerran yhteen vasta puoli seitsemältä illalla, tätä ennen kukin isäntäperhe vietti omaa aikaa valitsemallaan tavalla. Kaikesta päätellen päivän tunnit oli saatu kulumaan mukavasti levon ja yhteisten puuhien tai retkien merkeissä. Sadesään takia nähtävyyksien katselu ei onnistunut aivan optimaalisesti, ja toisaalta museot olivat täynnä turisteja, mutta jokainen kaiketi löysi jotakin Torinosta.

Konserttipaikka Conservatorio Giuseppe Verdi sijaitsi melko lähellä Torinon vanhoja nähtävyyksiä, joten sinne siirtyminen ei vaatinut samanlaista junajuoksua kuin perjantaina. Kuorolaiset sijoiteltiin pukuhuoneisiin, joita tarvittiin useampia, koska kuorolaisia oli paljon ja huoneet pieniä. Silitys- ja letitystalkoot lähtivät käyntiin tuoreella rutiinilla. Äänenavaus ja viimeiset harjoitukset huokuivat taas kihelmöivää odotusta ja lupasivat hyvää illan konserttiin. 

 

Lämmittelyveto ennen konservatorion konserttia

Tällä kertaa konsertin aloitusaika oli kello yhdeksän illalla, mikä taas tarkoitti Suomen päässä striimiä seuraaville aloitusta iltakymmeneltä. Silti etäkuulijoita oli parhaimmillaan yli 80. Valitettavasti verkon huonon laadun takia ääni ei välittynyt Zoomin kautta toivotulla tavalla kotikatsomoihin. Videokamerat kuitenkin tallensivat sen tunnelman, jonka paikalla ollut runsaslukuinen yleisö sai kokea. 

Konservatorion katsomo täynnä! 

Piccoli Cantori di Torinon vuoro oli jälleen aloittaa konsertti Carlo Pavesen johdolla. Spirituaalien ja vielä eilistäkin hurjemmaksi äityneen latvialaisen sudenulvontakappaleen jatkeeksi kuoro esitti Carlon omat sovitukset letkeästä Beatles-klassikosta Drive my Car sekä Queenin tutuksi tekemästä pyöräilyn ylistyksestä Bicycle Race. Siinä tunnelmassa olisi toki voinut hypätä vaikka keltaisen kaupunkipyörän selkään, mutta konsertti jatkui ja pyöräily sai jäädä myöhempään kertaan.

Piccoli Cantori di Torino lavalla

Kuorojen yhteisnumerot aloitettiin jälleen hääseremonialla, tällä kertaa lavalla olivat voxilaisista ”Josiakset”. Vot i kaalina dain uhittelu nauratti vielä yleisöä, samoin sen jälkeen tuoleille istutettu nuori hääpari. Yleisö hiljeni kuitenkin pian, kun itkijänä toimiva Anni aloitti kyynelten vuodatuksen nuoren morsiamen puolesta. Häälahjat saateltiin nuorelle parille mallikkaasti, ja yleisö taisi yllättyä siitä raivokkaasta vimmasta, jolla Käppee lähti soimaan pyörien ympyrää lavalla ja hyökyen lopussa yleisöä kohti.

Voxin oma osuus käynnistyi tällä kertaa Aili Järvelän viidestä vuodenajasta, joiden herkkyys, kuulaus ja virtaava energia olivat käsin kosketeltavia. En lakannut hämmästelemästä sitä, miten kaikkensa antaneet ja reissussa väsyneet laulajat vain jaksoivat pitää saman latauksen ja intensiteetin konsertin kestäessä. Lopulta Takatalven ihmemaa aukesi riehakkaana naurattaen yleisöä Suomi-huivien ja lippujen liehuessa. Jollassa oli jälleen hyvä keikkua aalloilla Voxin mukana.

Takatalven ihmemaassa kuoroa johtaa joulupukki...

Revontulissa kuorolaisten pitkän viikon ja pitkän illan koettelema kestävyys punnittiin. Mutta tietenkin voxilaiset sen selättivät. Yleisön aplodeista ei ollut taaskaan tulla loppua, kun revontulet hävisivät yöhön. Voxilaiset sen sijaan eivät hävinneet yöhön vaan siirtyivät kaksin käsin hissiin, jossa käynnistyivät bileet Josiaksen ja Jennin beatbox-poppikoneiden soidessa. 

Eteläafrikkalaisessa äänimaisemassa Sanna keksi ottaa yleisön mukaan tekemään ääniefektejä. Ja yleisöhän totteli kiltisti, aloittaen käsien hieromisella yhteen, liittyen sateen ropinaan napsuttelemalla sormiaan ja voimistuvaan sateeseen lyömällä käsiä reisiin. Kun ukkosmyrsky oli ohi, oli Shosholozan vuoro räjäyttää sali taputtamaan kuoron kanssa. Yleisö saateltiin levollisempaan tunnelmaan Voxin entisen kuoronjohtajan Kari Ala-Pölläsen sovituksella teoksesta Somewhere Over the Rainbow, joka oli tällä kertaa omistettu kaikille torinolaisille isäntäperheillemme.

Jokaisella kuulijalla oli varmasti konsertin aikana yksi tai useampi hetki, jolloin kyynelkanavat aukesivat. Blogistilla riitti sen verran puuhaa videoinnissa ja zoom-yhteyden säätämisessä, että herkistelylle ei ollut jäänyt ihmeemmin aikaa. Mutta Vox Aurean repäistessä nuoruutensa koko energialla ja vimmalla Måneskin-yhtyeen euroviisuhitin Zitti e Buoni, jonka Sanna oli sovittanut kuorolle, virtasivat kyyneleet vuolaasti. Kappaleeseen tiivistyi omalla tavallaan kaikki se epävarmuus ja turhautuminen, jota poikkeusaika oli kuoroharrastukseen ja nuorten elämään aiheuttanut. Ja kun he saivat laulaa ja purkaa sen ulos, pato purkautui lavalla ja vedet pääsivät virtaamaan. Se kertoi viestin: nuorilla on sanottavaa, he haluavat tulla nähdyiksi, kuulluiksi ja hyväksytyiksi sellaisina kuin ovat, eikä kukaan voi tulla sanomaan heidän puolestaan, mitä he saavat olla. 

Voxi kiittää...

... ja kumartaa.

Zitti e buoni oli iskenyt yleisönkin tajuntaan niin voimakkaasti, että se aloitti lähes saman tien rytmikkään taputuksen laulun tahdissa. Taputus oli kuitenkin pakko vaimentaa, jotta kuorolaiset kuulisivat toisiaan. Yleisö totteli tätäkin käskyä kuuliaisesti. Sille oli vielä tarjolla kaksi Carlon johtamaa yhteisnumeroa: Bella Ciao ja Volare, joissa voxilaisten puolikkaana esiintyivät tänä iltana Hauet.

Italialaiset kappaleet, Hauet lavalla

Konsertti päättyi isännillemme annettuihin kiitoksiin, jotka lausui vakaalla ja valovoimaisella preesensillään matkanjohtajamme Annemari. Torinolaisten huoltotiimin upeat Cristina, Gloria ja Luca saivat ansaitut lahjansa ja vihoviimeisenä lauluna esitettiin Santa Lucia, johon yleisö sai liittyä mukaan.

Lopussa kiitetään ja kuoronjohtajat halaavat!

Musiikki vaimeni, mutta kuorolaisten hersyvä nauru ja itku täyttivät salin vielä jonkin aikaa. Muutamille tämä oli jälleen viimeinen Vox-keikka. Monille tämä oli myös ensimmäinen Voxin ulkomaanmatka. Kaikille tämä oli yhteisöä rakentava ja yhteen kuulumista lujittava kokemus; matka, joka huipentui juuri tähän hetkeen konservatorion salissa.

Elettiin jo lähes puoltayötä, kun viimeiset huoltajat lähtivät konservatoriolta majapaikkoihinsa. Viimeiset pakkaukset odottivat vielä tekijäänsä ja seuraavana aamuna olisi aikainen lähtö. Oli aika sanoa: Buona notte, Torino!

Vanhan Torinon kaupunkikierros ja matka konserttipaikalle

Kuorolaisten huoltajuus on välillä palapelin kasaamista. Perjantaiaamuinen kävelykierrokselle lähtö tarjosi yhden harjoituksen. Torinon isäntäperheet toivat voxilaisia kahteen eri kokoontumispaikkaan, joista toiselle eli tutulle Parco della Tesorieralle (tuttavallisemmin ”Puistokoulu”) kokoontuva porukka matkustaisi metrolla keskustaan ja toiselle paikalle (Carabinieri) kokoontuva porukka kävelisi keskustaan. Kun suomalaishuoltajilla ei ollut kuitenkaan tietoa, ketkä kuorolaiset tulevat mihinkin paikkaan, käytiin huoltajien WhatsApp-ryhmässä vauhdikas etälaskenta ja yhteenlasku, jotta saatiin selville, milloin kunkin ryhmät olisivat paikalla.

Kuorolaisten jälleennäkeminen Porta Nuovan asemalla.

Lopputulemana joka tapauksessa koko Voxi kokoontui lopulta sovittuun aikaan Porta Nuovan metroaseman vieressä olevalle piazzalle, josta kaksi paikallista opasta lähti saattamaan meitä Torinon vanhojen nähtävyyksien pariin. Kävelimme pitkin holvikaarilla katettuja jalkakäytäviä piazzalta toiselle. Varsin pian kävi ilmi, että keskeinen hallitsijasuku Italian ja sitä edeltävien kuningaskuntien historiassa lähes 1000-luvun alusta asti oli Savoijin suku (Casa Savoia), jonka jäsenten kädenjälki näkyi niin hallintorakennusten fasadeissa, kirkoissa kuin hallitsijoista ikuistetuissa patsaissa. Kuninkaiden valta oli ollut absoluuttista, ja heidän tahtonsa koristaa rakennukset näyttäviksi ja kauniiksi takasi puolestaan nykypäivän turistille komeat nähtävyydet. Harvoinpa samalla aukiolla pääsee esimerkiksi vertailemaan kahta lähes samanlaista vierekkäin seisovaa kirkon fasadia, joista toinen edustaa barokkityyliä ja toinen uudempaa, koristeista riisuttua mallia.

Piazza San Carlo

Opastuksesta selvisi myös Torino-nimen historia. Vain muutamia kymmeniä vuosia ajanlaskun alun jälkeen eli Rooman vallan aikana tauriineiksi nimetty kansa otti alueen hallintaansa, ja sille vakiintui nimi Taurinia. Samaan nimeen liittyy myös Taurus eli härkä, jonka hahmoja olimmekin nähneet eri puolilla kaupunkia jo aiemmin. Aukion vieressä sijaitsevan käytävän laattaan painetun härän kuvan yli käveleminen kuulemma tuotti onnea. Varmuuden vuoksi kävelimme siis härkälaatan yli ja suuntasimme eteenpäin, ohi egyptologisen museon, jossa on maailman toiseksi suurin egyptiläisesineiden kokoelma (6400 esinettä) ja ohi Italian ensimmäisen kuninkaan Vittorio Emanuelen palatsin. Kuningaskunnista muodostettu Italiahan syntyi yhtenäisenä valtiona vuonna 1861, minkä opimme viimeistään renessanssimuseon ovella olevan härkäpatsaan painatuksesta.

Härän yli kävelyä

Toh, Torinon härkä

Näkemiemme rakennusten historian kerroksissa oli antiikin Roomaa, keskiaikaa ja barokkiaikakautta, joten voi arvata, että käsityskyky oli jo kovilla. Jykevien seinien lisäksi pääsimme näkemään myös vihreyttä: kuninkaan puutarha Giardini Reali on yksi eurooppalaisten kuninkaallisten puutarhojen top3-valikoimassa. Ne kaksi muuta ovat muuten Versailles Ranskassa ja Schönbrunn Itävallassa – ja kas, ne voxilaiset jotka olivat Itävallan-matkalla vuonna 2016, ovat siis nähneet jo kaksi kolmesta!

Giardini Realin suihkulähteitä

Jotain pyhää oli kuitenkin vielä edessä. Opas viittasi välillä kuninkaan palatsin vieressä sijaitsevan kirkon kupoliin ja kertoi siellä säilytettävän ”the holy Shroud”. Pyörittelimme hetken päitämme miettien, mitä hän tarkoitti, mutta se selvisi pian: kyseessä ovat nimenomaan Torinon käärinliinat, joihin uskotaan painuneen Jeesuksen kasvojen jäljet, kun hänet haudattiin ja kiedottiin liinoihin. Käärinliinoja säilytetään nykyään arkussa, jota ei avata yleisölle, paitsi jos paavi toisin päättää. Emme tällä kertaa kuitenkaan tavoittaneet paavia kysyäksemme, saisiko liina-arkun avata, joten pääsimme vain San Giovannin aukiolla sijaitsevaan kappeliin katsomaan itse arkkua lasiseinän takana.

Hiljaisuutta pyydetään, käärinliinat ovat arkussa.

Kappeli vaati hiljaisuutta, ja sen voxilaiset osasivat myös mallikkaasti – samaa ei voinut sanoa kaikista turisteista. Pieni hetki arkun äärellä kuitenkin oli mahdollista viettää ja lukea sen eteen kirjoitettu rukous. Englanninkielisestä versiosta poimin seuraavat sanat: ”Jesus, who has taken on himself the sorrows of every human being. Help us to see him in every person, to serve him and proclaim his love”. Meille uskottu auttamisen ja toisista välittämisen tehtävä mielessä poistuin kappelista. Samalla kierroksemme oli tullut päätökseen ja oli aika kiittää oppaitamme Somewhere over the Rainbow’n sävelin.

Kiitokset oppaille.

Kävely teki nälkäiseksi, joten oli aika ohjastaa voxilaiset tankkaamaan hyvin ennen illan konserttia. Ruokapaikkamme oli pizzeria Rossopomodoro, jonka olimme valinneet isäntien suosituksesta. Kun pääsimme henkilökunnan kanssa yhteisymmärrykseen siitä, että varaus meidän 55-henkiselle seurueelle todellakin oli kahdeltatoista eikä kahdelta, pääsimme pizzalounaalle.

Sitten alkoikin päivän vauhdikkaampi osuus. Ennen konserttia oli sovittu koronatestaus sekä suomalaisille että italialaisille kuorolaisille tukikohdassamme ”Puistokoululla”, jonne kuorolaiset lähtivät seurueissa metrolla. Perillä torinolaisten huoltajien hoitoalan ammattilaiset hoitivat koronatestaukset (kaikkien tulos oli negatiivinen), ja testijonosta poistuneet voxilaiset aloittivat letitystalkoot. Tämä lienee huoltajille yhtä tuttu perinne kuin kansallispukujen silitystalkoot, joka olisi edessä sitten illemmalla.

Letitystalkoot

Konserttipaikkaan Duomo di Chieriin päästäkseen piti kuitenkin ensin matkustaa metrolla rautatieasemalle ja sieltä junalla noin puolen tunnin matka Chieriin. Tämä oli paperilla ihan hyvä suunnitelma, mutta koululta lähdön ja aiotun junan lähdön välinen aika olikin todella tiukka. Pientä lisätwistiä tuli junalipuista, jotka olivat matkanjohtaja Annemarilla, jonka taas oli määrä saapua juna-asemalle toisesta suunnasta. Yksi ainoa komento toimii siis tässä tapauksessa: ”VOXI LIIKKUU!” 

Ja Voxihan liikkui. Kuoro ryhmissä metroon, uudet metroliput automaatista toimimattomien tilalle, kaikki ulos metrosta oikealla asemalla, raivopäinen juoksu juna-asemalle ja oikealle laiturille, minuutti aikaa junan lähtöön… ja lopulta: kuoro sekä matkanjohtaja lippuineen minuutilleen perillä raiteella viisi! Ja mikä hienointa, juna sen verran myöhässä, että ehdimme vielä laskea kuorolaiset ennen junaan nousemista. Tätä siirtymää on vaikeaa kuvata sanoin, mutta paras tuokiokuva löytynee Voxin Instagram-stooreista.

Voxi liikkuu...

Junamatka meni puhallellessa ja sykkeitä laskiessa. Perillä Chierissä sekä Piccoli Cantori di Torinon että Voxin kuorolaiset kerääntyivät asemalle ja kävelivät kaunista puistotietä ja kapeita kujia pitkin konserttipaikkaamme Duomo di Chieriin. Kuorolaiset siirtyivät harjoituksiin ja huoltajat konserttivalmistelun ydintoimintoihin eli kansallispukujen silitykseen. Konserttia odottava tunnelma alkoi väreillä ilmassa jo todella sähköisenä. Blogisti kävi virittelemässä tietokoneen ja kameran zoom-yhteyttä varten, jotta saataisiin konsertista suora lähetys myös voxilaisten vanhemmille Suomeen.

Duomo di Chieri, konserttipaikka

Kansallispukujen silitystalkoot

Niin vain pitkän päivän päätteeksi, puoli tuntia ennen konserttia (joka siis alkoi vasta puoli yhdeksältä illalla) kirkon pihalla keskittymispiirissä oli koossa letitetty ja kansallispukuihin pukeutunut kuoro huippuvireessä, silmät tuikkien ja salaperäistä jännitystä hehkuen. Konsertti olisi valmis alkamaan!

Keskittyminen konserttiin Voxin sydämessä

Ja kuten vanhoissa kunnon jatkokertomuksissa, tähän kohtaan pitää sanoa: mutta minkälainen konsertti oli, sen saat lukea seuraavasta postauksesta…

Lisää harjoituksia, M** Bun ja jäätelötehdas

Harjoitukset Parco de Tesorieralla.

Uusi aamu valkeni jälleen harmaana, mutta ilma oli raikas ja helppo hengittää. Voxilaisten saapuminen harjoituksiin Teatro Sant’ Annalle sujui vielä eilistä tehokkaammin ja keskittymisessä alkoi olla uusi vaihde päällä: konsertti olisi seuraavana päivänä. Kuoron hioessa ohjelmistoaan Sannan johdolla harjoitussalissa huoltajat kokoustivat takahuoneessa tehden logistiikkasuunnitelmaa päivän varalle. Kuorolaisten pitäisi matkustaa metrolla toiselle puolen kaupunkia, käydä jäätelötehtaalla kolmessa eri ryhmässä, syödä lounasta, shoppailla ja palata sitten takaisin illan yhteisharjoituksiin kahdeksi kuoroksi jakautuneena.

Metrolla matkustaminen Torinossa on jokseenkin yhtä helppoa kuin Helsingissä, sillä linjoja on vain yksi. Pitää vain tietää, kumpaan suuntaan on menossa. Keskeisin komento ”Voxi liikkuu!” tuli tehokäyttöön tällä matkalla, kun siirryttiin matkaryhmissä Porta Nuovan metropysäkille ja sieltä kaupungille, jossa kuorolaiset pääsivät toteuttamaan yhtä toiveohjelmaansa eli shoppailua.

Lounaspaikkana meillä oli tällä kertaa hampurilaisravintola, mutta ei mikä tahansa sellainen, vaan Mac Bun Agriburger -ravintola. Mac-etuliitteeseen vain oli pitänyt a- ja c-kirjainten tilalle laittaa tähdet, koska ravintolan brändi oli ollut liian lähellä erästä toista, kenties maailmalla tunnetumpaa pikaruokaketjua. Isänniltä kuulimme myös, että tämä globaalisti tunnetumpi pikaruokaketju oli haastanut Mac Bun -ravintolan oikeuteen ja voittanut jutun, joten agrikulttuuriravintola joutui muuttamaan nimensä M** Bun -muotoon (videoitu selostus tästä löytyy myös Voxin Instagram-stooreista!). Sitä tosiasiaa se ei kuitenkaan muuttanut, että Mac Bun tarkoittaa paikallisella torinolaismurteella yksinkertaisesti ”vain hyvää”, ja sellaisena sen kaiketi kokivat myös voxilaiset.

Sanokaa "Mac Bun" kun haluatte vain hyvää.

Vierailu Alberto Marchettin jäätelötehtaalla tutustutti meidät italialaisen gelaton salaisuuksiin. Sievän jäätelöbaarin alakerrassa esiteltiin jäätelön valmistusprosessia ja eri ainesosien merkitystä täydellisessä jäätelössä. Tietenkin esittelyyn kuuluivat lopuksi myös maistiaiset talon jäätelöstä. Voxilaiset kiittivät opastuksesta ja tarjoiluista laulamalla Somewhere over the Rainbow’n, joka sai emännän kyynelehtimään. Tavoite saavutettu, jälleen kerran.

Maistiaiset Casa di Marchettin jäätelöstä.

Shoppailun ja jäätelönmaistelun päätteeksi oli otettava suunta takaisin kohti Corso Francia -katua ja yhteisharjoituksia. Kuoro oli jälleen jaettu Hauet- ja Josias-ryhmiin, joista ensimmäinen matkusti metrolla musiikkikoululle Parco de Tesorialle ja jälkimmäinen ”Sannan teatterille”. Voxilaisten kiiruhdettua harjoituksiin viideksi ilmenikin, että italialaiset ystävämme olivat aloittamassa vasta puoli kuudelta. Laulu soi kuitenkin taas pian kaikkien päästyä paikalle ja lähestyvän konsertin luoma lisäjännite alkoi väreillä myös ilmassa. 

Carlon johtamat italialaiskappaleet harjoiteltiin salissa, mutta Sanna siirsi suomalaiskappaleiden harjoitukset ulos puistoon. Häälaulujen perinteisiin kuuluva Vot i kaalina dai, joka edellisenä iltana oli kuultu kadun varressa, sai aivan uudenlaisen nosteen Parco de Tesorieran puiden alla. Hääseremoniaa varten perehdyttiin hieman hääperinteiden historiaan ja järjestettyjen avioliittojen todellisuuteen, jotta laulujen tulkintaan saataisiin oikeanlaista syvyyttä. Harjoitusten päätteeksi paikalla olevat huoltajat saivatkin kuulla koko hääseremonian itkuvirsineen ja Käppee-rähinöineen. 

Mitä hääseremonian lauluissa lauletaan? Tulkkaus italiaksi.

Itkijä ja nuori hääpari.

Jälleen yksi päivä takana, jälleen valtavasti koettuna. Kuoromatkan erityistä tunnelmaa on vaikea kuvailla, se täytyy elää. Kiireiset ja intensiiviset päivät kuorolaisten kanssa pitävät sykkeen korkealla, mutta antavat myös paljon energiaa ja opettavat elämään ja hengittämään sitä mitä on juuri nyt. Jo pelkästään tätä varten kuoromatkalle kannattaa lähteä.

Toinen päivä: harjoituksia ja matka pyhyyden ytimeen

 

Voxilaiset Sacra di San Michelen sumussa.

Ensimmäisen matkapäivän jälkeisenä aamuna ensimmäinen havainto on yleensä innostunut porina, joka seuraa kysymystä: ”mites teillä meni isäntäperheessä?” kun kuorolaisia tuodaan majapaikoistaan kokoontumispaikalle. Nytkin ilmassa poreili toinen toistaan kiintoisampia kuvauksia ja kertomuksia torinolaisperheiden elämästä kuorolaisen näkökulmasta. 

Kuorolaisia saapui yksittäin, kaksittain ja lisäksi lähes 20 hengen ryhmänä, joka oli koottu yhteen seurueeseen ja joka reippaasti kulki paikallisliikennettä käyttäen Torinon halki treenipaikalle Teatro Sant’Annalle eli ”Sannan teatterille” (tai Pyhän Annan teatterille, jos korrektia käännöstä kaivataan). Erikseen pitää vielä mainita matkahuoltajiemme Päivin ja Jaanan kyyti, joka alkoi paikallisbussilla päätyen eksymisen kautta neuvon kysymiseen satunnaiselta ohikulkijalta. Ja miten sattuikaan, satunnainen ohikulkija puhui sujuvaa suomea ja tilasi huoltajillemme taksin, jolla he saapuivat treenipaikkaan ajoissa. Tarinan opetus: Torinossa suomella pärjää ja taksilla pääsee!

Aamuharjoitukset Teatro Sant'Annan tiloissa.

Teatro Sant’ Annassa Sallan ja Sannan teatteri eli Voxin omat treenit käynnistyivätkin melkein aikataulussaan aamuyhdeksältä. Sain mahdollisuuden alkaa kirjoittaa päivän postausta kuunnellen samalla aamuharjoitusten säveliä treenipaikan sivuhuoneessa. Tutut Vox-kappaleet nostattavat kuulijalleen vuoron perään eri tunteita pintaan, ehkä juuri nyt erityisen herkkinä tulkintoina, kun kuoro on päässyt toteuttamaan yhtä unelmaansa. Saa nähdä, minkälaisia tunnetilat tulevat olemaan perjantain ja lauantain konserteissa. Ainakin yksi blogisti tulee tarvitsemaan nenäliinoja.

"Revontulet" työn alla.

Edellisen päivän auringonpaiste ja lämpö olivat muisto vain, kun suuntasimme päivän retkikohteeseen pilvisessä ja sadetta tihkuvassa säässä. Pilvisyys on toki pieni harmituksen aihe kohteessa, joka sijaitsee tuhannen metrin korkeudella merenpinnasta eli tässä tapauksessa siis sumuverhossa, jonka peittoon jäävät alhaalla aukeavat maisemat. Mutta paikan pyhyydestä se ei silti vienyt mitään pois. Sacra di San Michele eli Pyhän Mikaelin ”pyhäkkö” on vuoren huipulle 1100-luvulla rakennettu luostarikirkko, jonne päästäkseen piti ensin ajaa mutkittelevaa pikkutietä. Kuljettajamme Salvatore selätti ne mutkat ammattitaidolla kuorolaisten jännittäessä vuoristorata-ajelua. Maisemat olisivat voineet aiheuttaa lisää huokauksia, mutta ne olivat, kuten todettua, pilviverhon takana. Sadesään takia myös piknik-syötäviksi pakatut eväät päätettiin nauttia bussissa.

Sateenvarjot ja sadetakit varusteina voxilaiset tepastelivat lyhyen kävelymatkan parkkipaikalta Sacra di San Michelen porteille. Vaikka pilvisyys asetti omat haasteensa, sumuisetkin maisemat innostivat voxilaisia poikkeamaan vähän väliä tieltä ottamaan kuvia. Ja saatiinhan tällekin päivälle kunnollinen ryhmäkuva, sateenvarjoilla ja ilman. Tällä kertaa kuvauspaikkana toimivat luostarirakennuksen rauniot.

Luostarin raunioilla Sacra di San Michelessä.

Sacra di San Michelen kierrokselle olimme tilanneet opastuksen, joka olikin paljon muuta kuin perinteinen turistiopastus vuosilukuineen ja historiadetaljeineen. Opas kutsui meidät matkalle pyhyyteen (Sacra), jota varten meitä haastettiin kuuntelemaan ja tarkkailemaan symboleita ja kaikkea sitä, mikä oli ollut olemassa jo kauan ennen meitä. Haastettiin hiljaisuuteen ja kiireettömyyteen. 

Orientaatiota ennen Sacraan menoa.

Entisiä munkkien hautapaikkoja.

Kierros alkoi jyrkillä kiviportailla jyhkeässä käytävässä, jonka seinille oli satojen vuosien ajan haudattu luostarin munkkien luurangot muistoksi seuraaville sukupolville. Yhtään luurankoa emme kuitenkaan tällä porrasnousulla enää nähneet, koska viimeisin oli viety pois jo vuonna 1937. Noustuamme jyrkät portaat ylös asti saatoimme katsoa alas sinne, mistä olimme tulleet. Siellä oli mennyt, maallinen elämä, jonka jälkeen odotti tuonpuoleinen ja paratiisi. Sinne päästäkseen piti kulkea portin läpi ja jättää kaikki murheet, kamppailut ja muu tarpeeton, joka maallisen elämän aikana meitä kuormittaa.

Katsaus menneeseen elämään portaiden ylätasanteelta.

Paratiisiin eli ylätasanteelle päästyämme olimme kirkon porteilla. Sen ovenpieliä koristivat kuviot, joissa siemenistä kasvaa kukkiva kasvi. Kirkkosali on rakennettu konkreettisesti vuoren huipulle – jopa niin, että vuoren korkein huippu osuu yhden kirkkosalin pylvään kohdalle. Oppaamme kertoi, että kirkossa on kuultu muun muassa gregoriaanista kirkkolaulua, ja kun hänelle ehdotettiin, saisiko kuoro laulaa, saimme hymyillen myöntävän vastauksen. Ehkäpä laulua oli jopa toivottu.

Ja Voxihan lauloi. Llibre Vermell de Montserrat -kokoelman keskiaikainen Mariam matrem hyväili kuulijoiden korvia taivaallisessa akustiikassa - paikassa, jossa tämä sama laulu olisi hyvin voinut soida lähes tuhat vuotta aikaisemmin. Toisena teoksena kuoro lauloi Veera Lummin sävellyksen Taivaalla on tilaa. Ja sitä oli, koska olimme tuhannen metrin korkeudessa. Aili Järvelän tunteikkaat Syksyn jälkeen ja Pakkanen puhurin poika solahtivat myös pyhään ja mystiseen tunnelmaan, jonka kuoro oli kirkkosaliin luonut. Lopuksi voxilaiset halusivat vielä laulaa Eric Tuanin sävellyksen Abuelita says Goodbye. 

Voxin laulu soi Sacra di San Michelen kirkossa.

Ainoa asia, joka esti spontaanin laulamisen muuttumisen kokonaiseksi konsertiksi, oli aikataulu. Bussi odotti kuorolaisia parkkipaikalla ja yhteisharjoitukset kaupungissa, joten kirkkosalista oli suunnattava kohti lähtöpaikkaa. Pilviverho alkoi hälvetä Sacra di San Michelen ympäriltä juuri voxilaisten lähtiessä bussille. Oli jännää nähdä, mitä siellä sumuharson takana oli ollut, kun kiivettiin kohti huippua. Nyt oli kuitenkin mielessä jo seuraava etappi, joka vaatisi pieniä erityisjärjestelyjä: Piccoli Cantori di Torinon kanssa pidettäviä yhteisharjoituksia varten kuorot jaettaisiin kahtia ja ohjattaisiin kahteen eri harjoituspaikkaan. Huoltajat puolestaan jakautuisivat iskuryhmiin hakeakseen kaupasta eväitä kuorolaisille.

Ryhmä ”Josias” palasi harjoittelemaan jo aamulla tutuksi tulleeseen Sant’ Annan teatteriin torinolaisten kuoronjohtajan Carlo Pavesen johdolla. Ryhmä ”Hauet” taas siirtyi Sannan johdolla uuteen harjoituspaikkaan, johon isäntämme halusivat tuttuun tapaansa saattaa kuoron, vaikka paikka oli varsin lähellä eilistä Parco della Tesorieraa. Koska avainten saanti harjoituspaikkaan viivästyi hieman, Sanna käynnisti harjoitukset jo kadulla odotellessa. Niinpä Vot i kaalina dai kajahti jalkakäytävällä suomalais-italialaisena yhteistyönä ja ohikulkijat saivat ihmeteltävää.

Sannan treenien aloitus Via Beaulardin varrella...

...Carlon harjoitusryhmä musiikkikoulun salissa.

”Haukien” harjoitukset sujuivat mainiosti siihen saakka, kunnes ilmeni, että paikallisella judoseuralla on myös harjoitukset samassa tilassa. Vaikka judon ja kuorolaulun yhdistäminen tai pieni battle harrastusryhmien välillä olisi voinut olla kiinnostava mahdollisuus, pienen selvittelyn, käsienheiluttelun ja muutaman puhelun jälkeen isäntämme johdattivat meidät sittenkin musiikkikoululle Parco della Tesorieralle, jossa harjoitukset jatkuivat sujuvasti loppuun asti. Isäntäperheet hakivat kuorolaiset kotiin puoli kahdeksan maissa ja päivä alkoi olla paketissa.

Tänään oli myös huoltajamme Ailamarin syntymäpäivä. Sen kunniaksi hän sai kuulla voxilaisten Somewhere over the Rainbow -esityksen Sacra di San Michelen maisemissa. Huoltajatiimimme totesi WhatsApp-keskustelussa päivän päätteeksi, että päivä ja porukka on ollut uskomattoman upea. Tästä on hyvä jatkaa seuraavaan päivään.

P.S. Myös päivän Instagram-stooriemme tuottajat Jenni ja Pauliina olivat huippuja! Huomenna viestikapula siirtyy seuraaville kuorolaisille... 

Voxi liikkuu: Jyväskylä-Helsinki-Milano-Torino

Voxilaiset ja Bar Trattorian sisäänkäynti

Kuten todettua, pitää poikkeusolojen jälkeen tehdä poikkeustoimia ja opetella kuoromatkailukulttuurin perusteita uusiksi, jotta saadaan 55-päinen joukko siirtymään kotoisesta Jyväskylästä pohjoiseen Italiaan ja kaikki sujumaan onnistuneesti. Jotkut asiat eivät kuitenkaan muutu uudessakaan normaalissa: Voxi lähtee ulkomaanmatkoille edelleen parhaiden perinteiden mukaisesti aamuyöllä jäähallin alakulmalta. Niin nytkin. Kellon näyttäessä 02:01 bussi starttasi Jyväskylästä, otti vastaan kotijoukkojen vilkutukset ja lähti viemään väsynyttä, hieman levottomasti hyörivää mutta melko pian hiljenevää kuorolaislaumaa kohti lentokenttää.

Auringon noustessa oltiin jo kentällä.

Voxin liikkumisvastaava Josias kajautti ensimmäisen "Voxi liikkuu!" -huutonsa Helsinki-Vantaan terminaalissa, jotta saatiin koko lauma check-in-pisteelle ja turvatarkastuksiin. Ja Voxihan liikkui. Jos kuorolaisten silmiä oli painanut väsymys tai mieltä jännitys, alkoi se vaihtua kuplivaan iloon ja säpinään, jota alkoi olla ilmassa turvatarkastusten jälkeen auringonvalon kirkastaessa koko terminaalin ja ajatusten selkiytyessä siihen tosiasiaan, että Voxi oli nyt viimeinkin matkalla.

Vuoristomaisemat lentokoneen ikkunasta koettuina.

Kun lentokoneessa torkutut unenrippeet olivat haihtuneet, ikkunasta avautui vuoristomaisemia, jotka koti-Suomen pinnanmuotoihin tottuneelle blogistille konkretisoivat tosiasian: tämä tapahtuu todella. Tuonne olemme menossa. 

Lämpimässä aamuauringossa kylpevä Milanon lentokenttä otti vastaan Voxin sinisiin paitoihin pukeutuneen seurueen. Olimme valmistautuneet mittaviin koronatodistusten tarkistuksiin ja pistokokeina tehtäviin koronatesteihin, mutta niiden sijasta saimme pyyhältää rauhassa koko terminaalin läpi matkatavarahihnoille ja ulko-oville asti. Siellä odotti tilausajobussi, joka veti kyllä hienosti 55-päisen kuoron huoltajineen, mutta matkalaukkuja piti sijoitella ahkeran tetriksen peluun päätteeksi myös bussin käytäville. Ketterät kuorolaiset toki pääsivät sellaisista esteistä helposti yli. Aikuiset eivät vastaavaan parkouriin lähteneet.

Bar Trattoria toivotti voxilaiset tervetulleiksi.

Ensimmäinen taukopaikka matkalla Milanosta Torinoon oli samalla päivän ensimmäinen kunnollinen ruokailu. Paikkana Ticino ja Bar Trattoria Italia, joka otti suomalaiset vieraansa vastaan sydämellisesti. Lounaspaikka oli kuin kiireetön keidas, jossa oli aikaa nauttia kolme kattausta ja laulaa ravintolahenkilökunnalle Volare sekä Kaksi kättä hississä kiitoksena hyvästä palvelusta. Ravintola kiitti lopuksi vielä palkitsemalla kuorolaiset pääsiäismunilla.

Ajantaju katosi hetkeksi kesäistä säätä ja kukkivia kasveja ihmetellessä, mutta päämääräämme Torinoon oli tarkoitus ehtiä vielä iltapäivän aikana. Bussimatka päättyi Torinon Corso Francialle, jonka varrella sijaitsee Piccoli Cantori di Torino -musiikkikoulu ja jossa myös toimii samanniminen isäntäkuoromme. Vuonna 1972 perustettu Piccoli Cantori di Torino on 60 laulajan kuoro, jonka jäsenet ovat 9-16-vuotiaita. Kuoron takana on yhdistys, joka pyörittää muitakin kuoroja.

Voxilaisten kärrättyä matkalaukkunsa koulun harjoitustilaan tarjolla oli juotavaa ja pikkupurtavaa reissun rasittamille vieraille. Samalla ohjelmassa oli kuorolaisten tutustumista toisiinsa. Kauan ei tarvinnut ihmetellä, miten suomalais-italialaista kuorotuttavuutta hierotaan, kun voxilaiset päättivät masinoida puiston nurmikolle ponileikin. Amerikkalainen ja ruotsalainen versio ponileikistä poikivat seuraavan leikin, mistä päädyttiin yhteisten kuorokappaleiden harjoitteluun lähestulkoon kuorobattlen asetelmissa.

Run, run, run, my baby...

Are you ready? Up shake, shake, shake, shake, shake...

Kesäinen ilma tuntui vielä iltapäivästä kuumalta ja puiston hiekka pölisi, mutta kuorolaisten virta ei loppunut eikä hymy hyytynyt. Välillä huoltotiimi sai houkuteltua porukan käymään tankkaamassa nestettä ja huilaamassa, mutta sitten laulu soljui taas. Shosholoza ja Käppee "puistoversioina" piirsivät jälkensä blogistinkin aistinelimiin, vaikka hyvin monenlaisia versioita kyseisistä kappaleista olen vuosien varrella kuullut.

Jumavei ja jumajuu, käppee, heikko hemmo...

...käppee, heikko hemmo, jumavei juu!

Spontaania ilonpitoa oli mukava katsoa, mutta toki myös isäntäperheiden saapuminen oli toivottua. Väsyneet kuorolaiset pääsisivät purkamaan reissukamat ja putsaamaan reissupölyt. Seuraavana päivänä odottavat aamuharjoitukset ja retki. Sitä ennen kuitenkin piste tälle päivälle ja kiitokset mukana matkustamisesta! 

P.S. Lisää päivän kuvia ja videoita löytyy Voxin Instagramista ja Facebookista. Huomenna Instan päivitysvastuu siirtyykin kuorolaisille itselleen, joten blogisti-tiedottaja odottaa mielenkiinnolla, mitä on tulossa some-rintamalla...