Olemme koko talven osallistuneet perheenä talkoisiin ja keränneet rahaa Vox
Aurean matkaan San Fransiscoon ja Los Angelesiin. On paketoitu lahjoja,
keitetty kahvia, leivottu, myyty levyjä jne. Odotus on kasvanut työn
tiivistyessä ja into oli heinäkuun alussa intensiivisen harjoituskauden
alkaessa käsin kosketeltavaa. Monet viikot oli suunniteltu mitä mukaan otetaan.
Uutta tavaraa ostettiin, laukkua, kenkää, vaatetta. Ohjelmaa luettiin ja
mietittiin mitä mukaan tarvitaan ja mitä kivaa tuliaisiksi Suomesta isäntäperheisiin
viedään. On ollut ilo elää mukana nuoren intoa, tukemassa ja kuulemassa, mukana
keskusteluissa ja pohdinnoissa.
Meidän perheestä ollaan aikaisemminkin oltu Vox matkalla Italiassa eli
kaikki ei ollut uutta, mutta tämä matka onkin ihan erilainen. Panokset ovat
korkeammalla ja matkakin paljon speciaalimpi.
Kun matkaan lähtö lähestyi, olimme vanhemmat ja sisarukset ihan
jännityksessä jäykkiä, vaikka emme mihinkään olleet lähdössä. Niin iso into
lapsestamme uhkui ja se vei mukanaan. Ilo, jännitys, odotus kupli
onnellisuutena ja intona. Taulumäen kirkossa lähtökonsertissa oli kyyneleet
poskillamme, olimme niin iloisia kun kuoro oli niin yhteen liimautunut ja
hienosti treenattu. Kuoronjohtaja Sanna Salminen ja äänenmuodostaja Tuuli
Lehtomäki olivat saaneet nuoret niin hyvään vireeseen!
Lähdön hetken tullessa oli saattajilla pala kurkussa, niin kuin Riina
Niutanen blogissa kirjoitti, annoimme lapsemme huoltajien vastuulle. Ilo
mahtavasta matkasta, odotus ja silti eron haikeus oli mukana. Taivas kaatoi
saattajien niskaan vettä ja kyyneleet ei erottuneet, vaikka kyllä niitä valui.
Olo oli haikea, vaikea ja odottava.
Matkan Helsinkiin meni nopeasti ja saimme joitakin viestejä kotiin.
Soittamaan ei tytär pystynyt, vaikka itse olisin vielä tahtonut sanoa viimeiset
tervehdykset. Itkin sohvalla kun näin netistä koneen nousseen Helsingistä.
Matkan alku tuntui sitten niin konkreettisesti. Ilo, odotuksen täyttymys ja
onni purkautui kyynelinä. Onneton vetistelijä olen ja hävettää, että ole niin
kova pillittämään. Saman reaktion on aiheuttanut kaikki blogitekstit, videot
jne. Itku kurkussa luen niitä ääneen pienemmille lapsille, jotka ihmettelee
miksi äitiä niin itkettää kaikki rapakon takana tapahtuva, vaikka se ei ole
mitenkään surullista.
Tunteet käyvät vuoristorataa myös siskoilla. Totesivat yksi ilta "emme
edes enää muista miltä sisko näyttää!" Vasta viikko ollaan oltu erossa ja
silti tuntuu että ihan liian kauan. Odotamme kotona blogitekstejä, videoita,
facebook-päivityksiä. Koitamme etsiä kuvista siskoa, odotamme uutisia, elämme
täältä kaukaa Voxin tapahtumia. Aikaeroa on vaikea tajuta, miten paljon siellä
on kello ja koska voi odottaa viestejä. Katsomme kuvista tapahtuma ihmettelemme
paikkoja ja imemme tunnelmia. Emme malta odottaa, että kuulemme ja voimme kysellä,
voimme kokea tunnelmia siskon ja tyttären kertomuksista. Nyt tyydymme lukemaan
ja ikävöimään.
Kuulumisia tulee viesteinä, huoli on suuri niin jaksamisesta kuin
pärjäämisestä. Samalla luotamme järkevään lapseen ja kuoro porukkaan. Toivomme
että kaikki menee hyvin ja saavat hyviä kokemuksia. Toisaalta mietityttää
millainen lapsi palaa kotiin. Miten onkaan kasvanut tänä aikana? Samanlaista
kokemusta ei koskaan voi saada! Reissulla varmasti muodostuu elinikäisiä
ystäviä ja muistoja joihin voi keinutuolissa isoäitinä palata.
Ilo on viime tunteina ollut suuri kun tulokset julkaistiin. Mahtavaan
tasoon ovat yltäneet ja upeat sijoitukset saaneet. Kuoro ei turhaan ole
"kultainen ääni"!
Leena Mattila
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti