Toinen päivä: harjoituksia ja matka pyhyyden ytimeen

 

Voxilaiset Sacra di San Michelen sumussa.

Ensimmäisen matkapäivän jälkeisenä aamuna ensimmäinen havainto on yleensä innostunut porina, joka seuraa kysymystä: ”mites teillä meni isäntäperheessä?” kun kuorolaisia tuodaan majapaikoistaan kokoontumispaikalle. Nytkin ilmassa poreili toinen toistaan kiintoisampia kuvauksia ja kertomuksia torinolaisperheiden elämästä kuorolaisen näkökulmasta. 

Kuorolaisia saapui yksittäin, kaksittain ja lisäksi lähes 20 hengen ryhmänä, joka oli koottu yhteen seurueeseen ja joka reippaasti kulki paikallisliikennettä käyttäen Torinon halki treenipaikalle Teatro Sant’Annalle eli ”Sannan teatterille” (tai Pyhän Annan teatterille, jos korrektia käännöstä kaivataan). Erikseen pitää vielä mainita matkahuoltajiemme Päivin ja Jaanan kyyti, joka alkoi paikallisbussilla päätyen eksymisen kautta neuvon kysymiseen satunnaiselta ohikulkijalta. Ja miten sattuikaan, satunnainen ohikulkija puhui sujuvaa suomea ja tilasi huoltajillemme taksin, jolla he saapuivat treenipaikkaan ajoissa. Tarinan opetus: Torinossa suomella pärjää ja taksilla pääsee!

Aamuharjoitukset Teatro Sant'Annan tiloissa.

Teatro Sant’ Annassa Sallan ja Sannan teatteri eli Voxin omat treenit käynnistyivätkin melkein aikataulussaan aamuyhdeksältä. Sain mahdollisuuden alkaa kirjoittaa päivän postausta kuunnellen samalla aamuharjoitusten säveliä treenipaikan sivuhuoneessa. Tutut Vox-kappaleet nostattavat kuulijalleen vuoron perään eri tunteita pintaan, ehkä juuri nyt erityisen herkkinä tulkintoina, kun kuoro on päässyt toteuttamaan yhtä unelmaansa. Saa nähdä, minkälaisia tunnetilat tulevat olemaan perjantain ja lauantain konserteissa. Ainakin yksi blogisti tulee tarvitsemaan nenäliinoja.

"Revontulet" työn alla.

Edellisen päivän auringonpaiste ja lämpö olivat muisto vain, kun suuntasimme päivän retkikohteeseen pilvisessä ja sadetta tihkuvassa säässä. Pilvisyys on toki pieni harmituksen aihe kohteessa, joka sijaitsee tuhannen metrin korkeudella merenpinnasta eli tässä tapauksessa siis sumuverhossa, jonka peittoon jäävät alhaalla aukeavat maisemat. Mutta paikan pyhyydestä se ei silti vienyt mitään pois. Sacra di San Michele eli Pyhän Mikaelin ”pyhäkkö” on vuoren huipulle 1100-luvulla rakennettu luostarikirkko, jonne päästäkseen piti ensin ajaa mutkittelevaa pikkutietä. Kuljettajamme Salvatore selätti ne mutkat ammattitaidolla kuorolaisten jännittäessä vuoristorata-ajelua. Maisemat olisivat voineet aiheuttaa lisää huokauksia, mutta ne olivat, kuten todettua, pilviverhon takana. Sadesään takia myös piknik-syötäviksi pakatut eväät päätettiin nauttia bussissa.

Sateenvarjot ja sadetakit varusteina voxilaiset tepastelivat lyhyen kävelymatkan parkkipaikalta Sacra di San Michelen porteille. Vaikka pilvisyys asetti omat haasteensa, sumuisetkin maisemat innostivat voxilaisia poikkeamaan vähän väliä tieltä ottamaan kuvia. Ja saatiinhan tällekin päivälle kunnollinen ryhmäkuva, sateenvarjoilla ja ilman. Tällä kertaa kuvauspaikkana toimivat luostarirakennuksen rauniot.

Luostarin raunioilla Sacra di San Michelessä.

Sacra di San Michelen kierrokselle olimme tilanneet opastuksen, joka olikin paljon muuta kuin perinteinen turistiopastus vuosilukuineen ja historiadetaljeineen. Opas kutsui meidät matkalle pyhyyteen (Sacra), jota varten meitä haastettiin kuuntelemaan ja tarkkailemaan symboleita ja kaikkea sitä, mikä oli ollut olemassa jo kauan ennen meitä. Haastettiin hiljaisuuteen ja kiireettömyyteen. 

Orientaatiota ennen Sacraan menoa.

Entisiä munkkien hautapaikkoja.

Kierros alkoi jyrkillä kiviportailla jyhkeässä käytävässä, jonka seinille oli satojen vuosien ajan haudattu luostarin munkkien luurangot muistoksi seuraaville sukupolville. Yhtään luurankoa emme kuitenkaan tällä porrasnousulla enää nähneet, koska viimeisin oli viety pois jo vuonna 1937. Noustuamme jyrkät portaat ylös asti saatoimme katsoa alas sinne, mistä olimme tulleet. Siellä oli mennyt, maallinen elämä, jonka jälkeen odotti tuonpuoleinen ja paratiisi. Sinne päästäkseen piti kulkea portin läpi ja jättää kaikki murheet, kamppailut ja muu tarpeeton, joka maallisen elämän aikana meitä kuormittaa.

Katsaus menneeseen elämään portaiden ylätasanteelta.

Paratiisiin eli ylätasanteelle päästyämme olimme kirkon porteilla. Sen ovenpieliä koristivat kuviot, joissa siemenistä kasvaa kukkiva kasvi. Kirkkosali on rakennettu konkreettisesti vuoren huipulle – jopa niin, että vuoren korkein huippu osuu yhden kirkkosalin pylvään kohdalle. Oppaamme kertoi, että kirkossa on kuultu muun muassa gregoriaanista kirkkolaulua, ja kun hänelle ehdotettiin, saisiko kuoro laulaa, saimme hymyillen myöntävän vastauksen. Ehkäpä laulua oli jopa toivottu.

Ja Voxihan lauloi. Llibre Vermell de Montserrat -kokoelman keskiaikainen Mariam matrem hyväili kuulijoiden korvia taivaallisessa akustiikassa - paikassa, jossa tämä sama laulu olisi hyvin voinut soida lähes tuhat vuotta aikaisemmin. Toisena teoksena kuoro lauloi Veera Lummin sävellyksen Taivaalla on tilaa. Ja sitä oli, koska olimme tuhannen metrin korkeudessa. Aili Järvelän tunteikkaat Syksyn jälkeen ja Pakkanen puhurin poika solahtivat myös pyhään ja mystiseen tunnelmaan, jonka kuoro oli kirkkosaliin luonut. Lopuksi voxilaiset halusivat vielä laulaa Eric Tuanin sävellyksen Abuelita says Goodbye. 

Voxin laulu soi Sacra di San Michelen kirkossa.

Ainoa asia, joka esti spontaanin laulamisen muuttumisen kokonaiseksi konsertiksi, oli aikataulu. Bussi odotti kuorolaisia parkkipaikalla ja yhteisharjoitukset kaupungissa, joten kirkkosalista oli suunnattava kohti lähtöpaikkaa. Pilviverho alkoi hälvetä Sacra di San Michelen ympäriltä juuri voxilaisten lähtiessä bussille. Oli jännää nähdä, mitä siellä sumuharson takana oli ollut, kun kiivettiin kohti huippua. Nyt oli kuitenkin mielessä jo seuraava etappi, joka vaatisi pieniä erityisjärjestelyjä: Piccoli Cantori di Torinon kanssa pidettäviä yhteisharjoituksia varten kuorot jaettaisiin kahtia ja ohjattaisiin kahteen eri harjoituspaikkaan. Huoltajat puolestaan jakautuisivat iskuryhmiin hakeakseen kaupasta eväitä kuorolaisille.

Ryhmä ”Josias” palasi harjoittelemaan jo aamulla tutuksi tulleeseen Sant’ Annan teatteriin torinolaisten kuoronjohtajan Carlo Pavesen johdolla. Ryhmä ”Hauet” taas siirtyi Sannan johdolla uuteen harjoituspaikkaan, johon isäntämme halusivat tuttuun tapaansa saattaa kuoron, vaikka paikka oli varsin lähellä eilistä Parco della Tesorieraa. Koska avainten saanti harjoituspaikkaan viivästyi hieman, Sanna käynnisti harjoitukset jo kadulla odotellessa. Niinpä Vot i kaalina dai kajahti jalkakäytävällä suomalais-italialaisena yhteistyönä ja ohikulkijat saivat ihmeteltävää.

Sannan treenien aloitus Via Beaulardin varrella...

...Carlon harjoitusryhmä musiikkikoulun salissa.

”Haukien” harjoitukset sujuivat mainiosti siihen saakka, kunnes ilmeni, että paikallisella judoseuralla on myös harjoitukset samassa tilassa. Vaikka judon ja kuorolaulun yhdistäminen tai pieni battle harrastusryhmien välillä olisi voinut olla kiinnostava mahdollisuus, pienen selvittelyn, käsienheiluttelun ja muutaman puhelun jälkeen isäntämme johdattivat meidät sittenkin musiikkikoululle Parco della Tesorieralle, jossa harjoitukset jatkuivat sujuvasti loppuun asti. Isäntäperheet hakivat kuorolaiset kotiin puoli kahdeksan maissa ja päivä alkoi olla paketissa.

Tänään oli myös huoltajamme Ailamarin syntymäpäivä. Sen kunniaksi hän sai kuulla voxilaisten Somewhere over the Rainbow -esityksen Sacra di San Michelen maisemissa. Huoltajatiimimme totesi WhatsApp-keskustelussa päivän päätteeksi, että päivä ja porukka on ollut uskomattoman upea. Tästä on hyvä jatkaa seuraavaan päivään.

P.S. Myös päivän Instagram-stooriemme tuottajat Jenni ja Pauliina olivat huippuja! Huomenna viestikapula siirtyy seuraaville kuorolaisille...