Kaksi konserttia, kaksi valtaisaa tunne-elämystä

 (jatkoa viime numerosta- varoitus: pitkä postaus!)

Konserttikoostetta luvattiin, sellainen tulee nyt. Päivä on tosin vaihtunut jo sunnuntaihin ja kuoro on pakattu bussiin matkalle kohti Milanon Malpensan lentokenttää, joten takana on itse asiassa kaksi konserttia. Blogistin viestintäsuunnitelma, johon kuului perjantain konsertin reportaasi ja postaus jo ennen lauantai-iltaa, ei siis ihan pitänyt, mutta se on nyt toissijaista. Takana on kaksi konserttia ja kaksi valtaisaa tunne-elämystä, joihin yritän sukeltaa seuraavassa.

Keskittyminen ennen Duomo di Chierin konserttia

Perjantain 22.4. konsertti Duomo di Chierissä

Duomo di Chierin lähes täysi kirkkosali sai ensin kuulla Piccoli Cantori di Torinon kuoronjohtajan Carlo Pavesen sydämelliset tervetulosanat yleisölle ja suomalaisvieraille. Konsertin aloitti torinolaisten oma osuus, joka aluksi painottui spirituaaleihin. Pienet ja isommat kuorolaiset tekivät herkkiä soolo-osuuksia muun muassa kappaleessa Sometimes I feel like a Motherless Child. Kylmiä väreitä nostatti upea latvialainen teos Är vilcinu Riga braucu, jossa sudet ulvoivat eläimellisen rummutuksen tahdissa. Mieleen jäi myös body-perkussioilla höystetty Bring me Little Water, Sylvie, jota torinolaiset olivat opettaneet voxilaisille jo tuloiltana Parco della Tesorieran (eli ”Puistokoulun”) pihalla.

Piccoli Cantori di Torino ja Bring me Little Water, Sylvie

Kuorojen yhteisnumerossa molempien kuorojen puolikkaat nousivat seuraavaksi lavalle Sannan johdolla. Voxin puolikasta edusti Hauet-ryhmä, jonka tehtävä oli johdattaa yleisö perinteisen hääseremonian saloihin. Laulut vaativat melko perusteellisen selostuksen, jotta yleisö ymmärtäisi mistä on kyse, ja Sanna avasi tätä mysteeriä Carlon tulkatessa italiaksi. 

Nuorten naisten kopea ja korskea Vot i kaalina dai särki jäätä, minkä jälkeen lavalle astui nuori hääpari sekä virallinen itkijä ja kaikkien murheiden kantaja, jota tehtävää tänä iltana hoiti voxilaisista Marikki. Rummun lyönnit tahdittivat itkua kuin sydämenlyönnit ja yleisö kuunteli hiirenhiljaa. Kun itkijä oli saateltu pois, alkoi hääparin lahjominen Oi dain tahdissa. Ja lopuksi kylän akoilla oli paha ajatus Käppeen vyöryessä kohti yleisöä.

PCT ja Voxin "Hauet" aloittamassa hääseremoniaa

Parin sadan vuoden takaa siirryttiin suoraan tämän päivän polttavimpaan aiheeseen. Illan konsertin tuotto kerättiin alueelle saapuneiden ukrainalaisten pakolaisten tueksi, ja myös lavalla nähtiin ukrainalaisia. Ensin kuorojen yhteisnumerona kuultiin tuttu italialainen sävelmä Santa Lucia upealla mandoliinisäestyksellä, josta vastasi ukrainalainen naisartisti. Kyynelkanavat aukesivat viimeistään ukrainalaisten lasten noustessa lavalle yhdessä voxilaisten ja torinolaisten kanssa esittämään laulun Nam potrybne mirne nebo. Sinikeltaisia sydämiä kantavat lapset olivat tulleet sieltä, mistä kaikki inhimillisyys on pommitettu rikki, ja nyt he olivat täällä meidän kanssamme.

Kuorot yhdessä ukrainalaislasten kanssa

Vox Aurean oma osuus alkoi keskiaikaisella Llibre Vermell de Montserrat -kokoelman teoksella Mariam matrem, joka oli nostattanut kylmiä väreitä jo Sacra di San Michelen sumumaisemissa. Nytkin solistiryhmien ja koko kuoron vuorottelu hyväili kirkkokansaa pyhällä tunnelmallaan. Siitä siirryttiin kantaesitykseen Aili Järvelän sarjasta Viisi vuodenaikaa, joka lähtee utuisesta tunnelmasta Syksyn jälkeen -mietiskelyllä, jatkuu talvisella Pakkanen puhurin poika -maisemalla ja siirtyy sitten body-perkussioilla koristeltuun kalevala-runomittaiseen Kevät keikkuen tulevi -lauluun. 

Kuten kaikki Suomen kevään kokeneet tietävät, kevään ja kesän välissä on aina takatalvi, joka vaatii sietokykyä ja huumoria. Sitä löytyi voxilaisiltakin, jotka Takatalven ihmemaa -ilotteluun kaivoivat esiin rekvisiitan: hyttyshattuja, Suomen lippuja, aurinkolaseja ja Suomi-huiveja. Sillä saatiin takatalvi taittumaan ja päästiin juhlimaan kesän tuloa raikkaalla ja valoisalla laululla Jolla.

Suomi-maisemiin päästyään Vox tarjosi yleisölle Revontulet. Tälle Italian-reissulle oli jopa teetetty uudet Vox-hupparit, joiden selkämyksessä komeilee Revontulet-nuotin pari ensimmäistä riviä. Klassikon asemaan noussut Pekka Kostiaisen sävellys Ilmari Kiannon tekstiin on pitkä ja vaativa, mutta jälleen kerran sitä esittäessään Vox Aurea näytti, mistä se on tehty. Laulajat leimusivat ja loimusivat, sukelsivat pilvihin ja lopulta hävisivät yöhön. Ei ollut ihme, että konsertin jälkeen Voxin levymyyntipöydän kysytyin tuote taisi olla ”se, jossa on Revontulet” eli jo muutaman vuosikymmenen takainen LoRuLaiLee-albumi.

"Ne repeevät kuin jää..."

Kuoro vei yleisön vielä uusiin äänimaisemiin Etelä-Afrikkaan, tuottaen sateen ropinaa, eläinten ääniä, ukkosmyrskyn ja hiipuvan sateen. Siitä käynnistyi energinen ja räjähtävä Shosholoza - kappale, joka aina saa myrskyisät suosionosoitukset. Niin nytkin. Vielä oli aika hiljentyä entisen voxilaisen Veera Lummin säveltämän Taivaalla on tilaa -teoksen herkkiin säveliin, joita laulaessaan kuorolaiset levittäytyivät lopussa kirkon käytäville ihmisten ympärille. Taivaalla oli tilaa.

Konsertti päättyi torinolaisten kanssa Carlo Pavesen johdolla esitettyihin italiankielisiin yhteisnumeroihin, joissa Vox-puolikkaana esiintyi tänä iltana ryhmä ”Josiakset”. Pehmeästi komppaava piano säesti Bella Ciao delle Mondine -kappaletta, josta siirryttiin illan viimeiseen numeroon, Carlon omaan sovitukseen iki-ihanasta laulusta Nel blu dipinto di blu, tuttavallisemmin Volare. 

Lopun yhteisnumerona italialaiset laulut

Konsertti päättyi puoli yhdentoista jälkeen illalla. Suomen päähän kuorolaisten vanhemmille oli striimattu konsertti Zoomin kautta, joten linjoilla olleet yli 50 kuuntelijaa pääsivät siis yöpuulle lähempänä puoltayötä Suomen aikaa. Jo aloitus oli ollut varsin myöhäinen puoli yhdeksän, eli pitkä päivä ja ilta oli takana. Pukuhuoneeseen asteli väsyneitä mutta onnellisia kuorolaisia, joita isäntäperheet lähtivät viemään Chierin pimenneessä illassa kohti ansaittuja yöunia. Seuraavana aamuna saisi nukkua pitkään, koska tiedossa olisi vapaa lauantaipäivä perheiden kanssa ennen illan konserttia.

Loppukiitokset Duomo di Chierin yleisölle

Lauantain 23.4. konsertti Conservatorio Giuseppe Verdissä

Lauantaipäivänä voxilaiset kokoontuivat ensimmäisen kerran yhteen vasta puoli seitsemältä illalla, tätä ennen kukin isäntäperhe vietti omaa aikaa valitsemallaan tavalla. Kaikesta päätellen päivän tunnit oli saatu kulumaan mukavasti levon ja yhteisten puuhien tai retkien merkeissä. Sadesään takia nähtävyyksien katselu ei onnistunut aivan optimaalisesti, ja toisaalta museot olivat täynnä turisteja, mutta jokainen kaiketi löysi jotakin Torinosta.

Konserttipaikka Conservatorio Giuseppe Verdi sijaitsi melko lähellä Torinon vanhoja nähtävyyksiä, joten sinne siirtyminen ei vaatinut samanlaista junajuoksua kuin perjantaina. Kuorolaiset sijoiteltiin pukuhuoneisiin, joita tarvittiin useampia, koska kuorolaisia oli paljon ja huoneet pieniä. Silitys- ja letitystalkoot lähtivät käyntiin tuoreella rutiinilla. Äänenavaus ja viimeiset harjoitukset huokuivat taas kihelmöivää odotusta ja lupasivat hyvää illan konserttiin. 

 

Lämmittelyveto ennen konservatorion konserttia

Tällä kertaa konsertin aloitusaika oli kello yhdeksän illalla, mikä taas tarkoitti Suomen päässä striimiä seuraaville aloitusta iltakymmeneltä. Silti etäkuulijoita oli parhaimmillaan yli 80. Valitettavasti verkon huonon laadun takia ääni ei välittynyt Zoomin kautta toivotulla tavalla kotikatsomoihin. Videokamerat kuitenkin tallensivat sen tunnelman, jonka paikalla ollut runsaslukuinen yleisö sai kokea. 

Konservatorion katsomo täynnä! 

Piccoli Cantori di Torinon vuoro oli jälleen aloittaa konsertti Carlo Pavesen johdolla. Spirituaalien ja vielä eilistäkin hurjemmaksi äityneen latvialaisen sudenulvontakappaleen jatkeeksi kuoro esitti Carlon omat sovitukset letkeästä Beatles-klassikosta Drive my Car sekä Queenin tutuksi tekemästä pyöräilyn ylistyksestä Bicycle Race. Siinä tunnelmassa olisi toki voinut hypätä vaikka keltaisen kaupunkipyörän selkään, mutta konsertti jatkui ja pyöräily sai jäädä myöhempään kertaan.

Piccoli Cantori di Torino lavalla

Kuorojen yhteisnumerot aloitettiin jälleen hääseremonialla, tällä kertaa lavalla olivat voxilaisista ”Josiakset”. Vot i kaalina dain uhittelu nauratti vielä yleisöä, samoin sen jälkeen tuoleille istutettu nuori hääpari. Yleisö hiljeni kuitenkin pian, kun itkijänä toimiva Anni aloitti kyynelten vuodatuksen nuoren morsiamen puolesta. Häälahjat saateltiin nuorelle parille mallikkaasti, ja yleisö taisi yllättyä siitä raivokkaasta vimmasta, jolla Käppee lähti soimaan pyörien ympyrää lavalla ja hyökyen lopussa yleisöä kohti.

Voxin oma osuus käynnistyi tällä kertaa Aili Järvelän viidestä vuodenajasta, joiden herkkyys, kuulaus ja virtaava energia olivat käsin kosketeltavia. En lakannut hämmästelemästä sitä, miten kaikkensa antaneet ja reissussa väsyneet laulajat vain jaksoivat pitää saman latauksen ja intensiteetin konsertin kestäessä. Lopulta Takatalven ihmemaa aukesi riehakkaana naurattaen yleisöä Suomi-huivien ja lippujen liehuessa. Jollassa oli jälleen hyvä keikkua aalloilla Voxin mukana.

Takatalven ihmemaassa kuoroa johtaa joulupukki...

Revontulissa kuorolaisten pitkän viikon ja pitkän illan koettelema kestävyys punnittiin. Mutta tietenkin voxilaiset sen selättivät. Yleisön aplodeista ei ollut taaskaan tulla loppua, kun revontulet hävisivät yöhön. Voxilaiset sen sijaan eivät hävinneet yöhön vaan siirtyivät kaksin käsin hissiin, jossa käynnistyivät bileet Josiaksen ja Jennin beatbox-poppikoneiden soidessa. 

Eteläafrikkalaisessa äänimaisemassa Sanna keksi ottaa yleisön mukaan tekemään ääniefektejä. Ja yleisöhän totteli kiltisti, aloittaen käsien hieromisella yhteen, liittyen sateen ropinaan napsuttelemalla sormiaan ja voimistuvaan sateeseen lyömällä käsiä reisiin. Kun ukkosmyrsky oli ohi, oli Shosholozan vuoro räjäyttää sali taputtamaan kuoron kanssa. Yleisö saateltiin levollisempaan tunnelmaan Voxin entisen kuoronjohtajan Kari Ala-Pölläsen sovituksella teoksesta Somewhere Over the Rainbow, joka oli tällä kertaa omistettu kaikille torinolaisille isäntäperheillemme.

Jokaisella kuulijalla oli varmasti konsertin aikana yksi tai useampi hetki, jolloin kyynelkanavat aukesivat. Blogistilla riitti sen verran puuhaa videoinnissa ja zoom-yhteyden säätämisessä, että herkistelylle ei ollut jäänyt ihmeemmin aikaa. Mutta Vox Aurean repäistessä nuoruutensa koko energialla ja vimmalla Måneskin-yhtyeen euroviisuhitin Zitti e Buoni, jonka Sanna oli sovittanut kuorolle, virtasivat kyyneleet vuolaasti. Kappaleeseen tiivistyi omalla tavallaan kaikki se epävarmuus ja turhautuminen, jota poikkeusaika oli kuoroharrastukseen ja nuorten elämään aiheuttanut. Ja kun he saivat laulaa ja purkaa sen ulos, pato purkautui lavalla ja vedet pääsivät virtaamaan. Se kertoi viestin: nuorilla on sanottavaa, he haluavat tulla nähdyiksi, kuulluiksi ja hyväksytyiksi sellaisina kuin ovat, eikä kukaan voi tulla sanomaan heidän puolestaan, mitä he saavat olla. 

Voxi kiittää...

... ja kumartaa.

Zitti e buoni oli iskenyt yleisönkin tajuntaan niin voimakkaasti, että se aloitti lähes saman tien rytmikkään taputuksen laulun tahdissa. Taputus oli kuitenkin pakko vaimentaa, jotta kuorolaiset kuulisivat toisiaan. Yleisö totteli tätäkin käskyä kuuliaisesti. Sille oli vielä tarjolla kaksi Carlon johtamaa yhteisnumeroa: Bella Ciao ja Volare, joissa voxilaisten puolikkaana esiintyivät tänä iltana Hauet.

Italialaiset kappaleet, Hauet lavalla

Konsertti päättyi isännillemme annettuihin kiitoksiin, jotka lausui vakaalla ja valovoimaisella preesensillään matkanjohtajamme Annemari. Torinolaisten huoltotiimin upeat Cristina, Gloria ja Luca saivat ansaitut lahjansa ja vihoviimeisenä lauluna esitettiin Santa Lucia, johon yleisö sai liittyä mukaan.

Lopussa kiitetään ja kuoronjohtajat halaavat!

Musiikki vaimeni, mutta kuorolaisten hersyvä nauru ja itku täyttivät salin vielä jonkin aikaa. Muutamille tämä oli jälleen viimeinen Vox-keikka. Monille tämä oli myös ensimmäinen Voxin ulkomaanmatka. Kaikille tämä oli yhteisöä rakentava ja yhteen kuulumista lujittava kokemus; matka, joka huipentui juuri tähän hetkeen konservatorion salissa.

Elettiin jo lähes puoltayötä, kun viimeiset huoltajat lähtivät konservatoriolta majapaikkoihinsa. Viimeiset pakkaukset odottivat vielä tekijäänsä ja seuraavana aamuna olisi aikainen lähtö. Oli aika sanoa: Buona notte, Torino!