Golden Gatelta Kuokkalan sillalle

Kalifornian-kiertueen viimeinen etappi, bussimatka kohti Jyväskylää, on meneillään ja seurailen maanantain aamuauringon nousua sateen kastelemalla nelostiellä. Matkan päässä Agoralla odottavat perheet omia kuorolaisiaan kotiin vähän ennen aamukuutta. Aikaeron takia on jokseenkin vaikea määritellä, kauanko matka on kestänyt. Nyt elettäisiin Kaliforniassa sunnuntai-iltapäivää ja matkaan lähdettiin lauantaiaamuna. Väliin mahtuu muutamia satoja maileja asfalttia, tuhansia lentokilometrejä ja pari lentokenttää. 

Lähtölaulu Gualala Arts Centrellä

Lauantai 25.7.

Lähtö Gualala Arts Centren pihasta onnistui jotakuinkin aikataulussa. Somewhere over the Rainbow tietenkin laulettiin isäntäperheille. Bussi starttasi kohti San Franciscoa ottaen bussin mentävän reitin ja mini-vanimme neljän hengen seurueineen taas ajoi suorinta reittiä komeiden vuoristoteiden läpi. Valaiden näkeminen oli toiveissa, mutta se taisi jäädä tältä kertaa vain toiveeksi. Maisemissa ei silti ollut valittamista, ja serpentiiniteiden ajaminen oli sekin elämys, joka voittaa moottoritien paahtamisen helposti.

Vuoristotiet muuttuivat pikkuhiljaa isommiksi, ja lopulta oltiin 101-moottoritiellä. Suuntana oli Golden Gate Bridge ja sen eteläpuoleinen katselupaikka, jossa tavoitteena oli ottaa voxilaisista edustavat kuvat matkapaidoissa. Täytyy sanoa, että jo punaisen siltakaunottaren lähestyminen, sen yli ajamisesta puhumattakaan, oli vaikuttava kokemus. Yksi lähtöpäivän pääkohde oli saavutettu. 

Siellä näkyy Golden Gate!

Tässä vaiheessa tosin se, että oli lauantaipäivä ja kaikki muutkin halusivat pysäköidä autolla sillan läheisyyteen, osui kunnolla tajuntaan. Vanin parkkeeraaminen oli suurempi haaste kuin olisin arvannut. Onneksi muut kyydissä olijat kuitenkin saatiin ajoissa ryhmäkuvaan Golden Gaten kupeeseen, samalla kun itse sompailin mini-vanille parkkipaikkaa lähimaastosta. Ja ne kuvat, niistähän tuli ihan hienoja, vai mitä sanotte?

Voxilaisten kaupunkipäivään oli ohjelmoitu tämän jälkeen lounas Fisherman’s Wharfissa, satama-alueen kävelykaduilla, joilla kuhisi aurinkoisen lauantaipäivän markkinatunnelma. Ruokapaikka kaikille matkaryhmille kuitenkin löytyi, kun tarjontaakin oli paljon. Onnekkaimmat näkivät merileijonia, meidän ravintolassamme niiden pulikointia saattoi ihastella suoraan ikkunasta. Ravintolaan saimme myös mieluisan vieraan, kun Piedmontin kuoronjohtaja Eric Tuan puolisoineen tuli meitä moikkaamaan. Hänellä oli tuomisinaan myös toinen palkintoplakaatti, se gospel-sarjan voitto, jonka jaoimme Veus-kuoron kanssa. Toki tästäkin palkintojenjakotilanteesta piti ottaa virallinen kuva.

Eric, Sanna ja gospel-sarjan voittopalkinto

Kuorolaisilla oli aikaa vielä reissun viimeiseen kaupunkishoppailuun, jota varten suunnattiin Union Squarelle, lähelle Chinatownia. Tästä olisi jatkettava lentokentälle, joten voxilaiset kehotettiin saapumaan ajoissa takaisin bussille. Minun haasteenani taas oli Päivin kanssa hakea mini-van parkkihallista, ajaa se lentokentälle ja palauttaa vuokraamoon. Haasteen tästä teki se, että kaupungin liikenne oli kaiketi samaan aikaan järjestetyn maratonin takia totaalisesti sumpussa. Puolen tunnin lentokenttämatka venyi yli tunnin mittaiseksi, ja kentälle saapuneet voxilaiset alkoivat olla jo huolissaan, ehtisimmekö ajoissa. Matkahuoltajana kannoin nimittäin mukanani myös kuuden kuorolaisen passeja. Mutta navigaattori toimi hyvin, opasteet auttoivat ja nopea lentokenttäjuna vei meidät terminaaliin, tosin syke ja verenpaine ehkä molemmilla hieman normaalia korkeammalla tasolla.

San Franciscon lähtörutiinit menivät todella sujuvasti. Päivän kaupunkiruuhkissa hikoilun jälkeen lentokentän meininki tuntui jopa leppoisalta ja väljältä. Voxilaiset kerääntyivät iltalennon lähtöportille hyvissä ajoin; kaiketi päivän ostostarpeet oli täytetty jo kaupungilla. Sinipaitaisen Vox-seurueen parveilu portin läheisyydessä kiinnitti erään toisen matkalaisen, Marylandista kotoisin olevan kuoronjohtajan huomion. Hän tuli jututtamaan kuorolaisia ja kysyi, onko meillä levytettyä musiikkia. Ja olihan meillä, sekä Spotifyssa että mukana olevilla Pato-levyillä, jollaisen hän halusi meiltä ostaa. Näin innokas kuoroihminen ansaitsi myös yksityiskeikan, jonka Vox järjesti hänelle lentokentän pitkällä käytävällä. 

Voxin lentokenttäkeikka ja innokkain fani

Kavala-laulu koreografioineen kiinnitti toki monen muunkin kanssamatkustajan huomion, ja kun saavuin tapahtumapaikoille kauppakäynnin jälkeen, oli kuvaajien rivistö laajentunut huomattavasti. Aili Järvelän Pato julisti, kuinka kaikissa meissä soi, ja olin jälleen kerran ylpeä näistä hyvän toivon lähettiläistämme. Oli aika siirtyä koneeseen, joka kuljettaisi meidät yön yli Müncheniin. 

Sunnuntai 25.7.

Vaihtelevasti nukutun yön jälkeen aamu-uniset voxilaiset astuivat Euroopan iltapäivään Münchenin lentokentällä. Haasteena oli hereillä pysyminen iltaan asti, mihin oman lisähaasteensa asetti aikataulun väljyys. Lentokentällä oli ruhtinaalliset viisi tuntia aikaa etsiä oikea portti, löytää kaikille kuorolaisille syötävää ja käyttää jäljelle jäävä vapaa-aika vaikkapa omaan palautumiseen. Edellinen blogiteksti syntyikin juuri tuossa välissä.

Kun mahat oli täytetty ja aikaa vielä oli, voxilaiset keksivät lähtöportin lähellä olevan flyygelin, jonka edessä oli varta vasten spontaaneja esiintymisiä varten varattu lava-alue. Pianosäestyksellä Voxi on lähinnä laulanut Echoes of Eurekan kappaleita, joten esitettäviksi teoksiksi valikoituivat lähtöteemainen Why should I leave? ja sitä seuraava osa Does the Land Forget. Jo pelkät siniset paidat keräsivät huomiota ja saivat ihmiset odottamaan puhelimet käsissään laulun alkamista, ja pian heidän odotuksensa palkittiin. Säestystehtävät kiertueella hoitanut kuorolainen Aivi kajautti lähtösoinnut, ja Münchenin lähtöaulan väki sai kuulla hieman modernia kuoromusiikkia. 

Why should I leave? lentokenttäversiona

Mutta vaikka lähteminen onkin vaikeaa silloin, kun on kiintynyt paikkaan ja ihmisiin, on se silti jossakin vaiheessa tehtävä. Niinpä voxilaisetkin siirtyivät vähitellen portille, joka veisi heidät Helsingin-koneeseen. Tässä vaiheessa matka oli kestänyt jo yli vuorokauden, ja oli vaikea käsittää, että vielä edellisen päivän aamuna Kalifornian aikaa oli laulettu lähtölaulua Gualalassa.

Lento Helsinkiin vilahti monelta ohi torkkuessa, eikä itsellänikään ole siitä juuri muistikuvaa. Laskeutuminen öiseen Helsinkiin ja hieman sateiseen Suomen kesään tapahtui kuin varkain, ja samalla vuorokausi oli vaihtunut maanantaille. Tästä eteenpäin mentiin jotakuinkin autopilotilla matkaryhmittäin: matkalaukut hihnalta, vessakäynnit ja eväiden täydennykset, sitten Pohjolan Matkan bussiin ja kohti Jyväskylää. 

Bussissa matkasi yllättävän pirteitä voxilaisia, joiden sisäinen kello ei uskonut, että nyt eletään aamuyötä. Ennemminkin meillä oli meneillään iltapäivä. Matkalla ei siis juurikaan nukuttu vaan juteltiin, pelailtiin ja kuunneltiin hienoja puheenvuoroja. Matkanjohtaja Hilda kiitti huoltajatiimiä työpanoksesta ja antoi itse kullekin pienen, omaa tehtäväkenttää kuvaavan muistoesineen. Puheenjohtaja Päivi summasi yhteen reissun annin ja kiitti samalla yhteisistä vuosista ja matkoista. Päiville tämä oli huoltajana viimeinen Vox-matka, mistä hyvästä hänelle isot ja ansaitut aplodit. Kiitos Päivi! Sanna kiitti vielä huoltajatiimiä ja kuorolaisia upeasta matkasta ja luotasi hieman tulevaakin. Tähän on tultu hyvällä työnteon meiningillä, tästä on hyvä jatkaa.

Viimeinen Rainbow

Puoli kuuden jälkeen aamulla Voxin bussi kaartoi Agoralle ja kohtasi uskolliset tukijoukkonsa. Olipa joku askarrellut kyltinkin, jossa voittajat toivotettiin tervetulleiksi. Kuorolaisia odottivat omien perheiden sylit, monet halaukset annettiin vielä kuorolaisten ja huoltajien kesken ja saatiinpa aikaiseksi vastaanottoporukalle myös Somewhere over the Rainbow. Voxin Kalifornian-kiertue oli tullut päätökseen.

Tähän päättyy uutiskertaus, mutta palaan vielä myöhemmin aikaeron hellitettyä muutamalla jäsennellyllä mietteellä. Tässä vaiheessa kiitos Voxin matkassa kulkeneille, ilman teitä ei olisi meitä!