Road trip: Eureka - Gualala

Jäähyväislaulu Eurekan isäntäperheille

Matkapäivä valkeni aurinkoisena ja saatteli matkalaukkujaan kantavia voxilaisia kokoontumispaikalle, jossa oli aika hyvästellä mahtavat Eurekan isäntäperheet. Nämä arjen enkelit olivat huoltaneet ja kuskanneet kuorolaisia, tarjonneet heille sydämenlämpöisen kodin ja toimineet monelle voxilaiselle ”supermummoina”. Viimeisenä palveluksena ennen lähtöä isäntämme olivat järjestäneet pääsyn Carson Mansioniin, hulppeaan viktoriaaniseen klubitaloon, johon ei yleensä oteta suuria ryhmiä vierailulle. Tällä kertaa klubi halusi tehdä poikkeuksen, koska kyseessä oli Vox Aurea.

Carson Mansion

Carson Mansion oli kuin suoraan satukirjasta. Tämä 1800-luvun lopulla rakennettu talo oli toiminut puuteollisuusjohtaja William Carsonin kotina, ja 1950-luvulta lähtien siinä oli toiminut Ingomar-klubi. Perinteisenä all male panel -tyyppisenä herrakerhona aloittanut klubi laajeni 30 vuotta sitten vastaanottamaan myös naisia jäsenikseen, ja niinpä talon käytävien seiniä koristivat enenevästi myös naispuolisten keskushenkilöiden kehystetyt kuvat. Upeat ja uniikit lasimaalaukset ikkunoissa, koristellut puupylväät ja massiiviset huonekalut kertoivat menneestä loistosta ja rikkauksista, mutta ne kertoivat myös ihmisten rakkaudesta kulttuuriin ja sivistykseen.

Kierroksen jälkeen alkoi Voxin matka kohti etelää. Matka kulki ensin tuttua 101-moottoritietä paahtaen, sitten vuoristoteitä pitkin kohti rannikkoa. Voxilaisia kuljettava bussi joutui kiertämään kiemuraisimmat vuoristotiet toista reittiä, mutta minun ajamani mini-van sen sijaan suunnisti suoraan ylös. Matkalla muuttuivat asteittain sekä maisemat että ilmasto. Kuumasta ja kuivasta sisämaasta noustiin puiden varjostaessa ylös, ja huipulla alkoivat puiden lomasta pilkottaa  vuoristomaisemat. Kun alettiin laskeutua kohti merenrantaa, alkoi sumu nousta ja sää pilvistyä, sitten lämpötila laski nopeasti parisenkymmentä Fahrenheit-astetta. Alhaalla tie kulki peltojen ja pikkukylien ohitse. Kylien asukasluvut olivat muutaman sadan luokkaa, ja yhdessä sellaisessa teimme pienen pysähdyksen. Samalla sain napattua ainoan kuvan päivän matkamaisemista.

Pieni kylä jossakin

Viimein meri alkoi näkyä myös auton ikkunoista. Ja se oli iso; kyseessähän oli toki valtameri. Totesin, että en ole tällä matkalla vielä ollut näin lähellä Tyyntämerta, vaikka olemme olleet Kaliforniassa jo pitkälti toista viikkoa. Mutta nyt olimme. Ajoimme matkan päätepisteeseen Gualala Arts Centeriin, jossa Golden Gate -festivaalilta tutut Bob ja Sue olivat meitä vastassa. Viestiessämme voxilaisten bussiin olevamme jo perillä saimme vastaukseksi, että bussimatkustajat olivat nähneet meressä pärskivän valaita. Pian bussikin saapui taidekeskukselle ja päästiin jakamaan kuorolaiset isäntäperheisiin.

Isäntäperheisiin jakautuminen Gualala Arts Centressö

Voxilaisten reaktioiden perusteella uudet kotimajoitukset olivat mieleisiä. Eikä omassammekaan ollut valittamista: tyylikäs huvila meren rannalla, jossa iltapalan saattoi nauttia aaltojen kohinaa kuunnellen. Auringonlaskua ihaillessa mekin rauhoituimme pikkuhiljaa yöunille pitkän ajopäivän jälkeen.